Vastuullinen kuluttaminen: kuinka otamme jatkuvasti jälkipolvilta lainaa

Vastuullisuus, juuri tänään, on suositumpi sana kuin koskaan. Samalla se on sisällöttömämpi kuin koskaan. Jokainen politiikko, kaikki Punavuoren kahviloissa notkuvat kolmekymppiset äidit, jopa maatilan isännät Koskella – kaikki he peräänkuuluttavat vastuullisuutta, aina muilta kuin itseltään.

Laina on laina, positiivinen, myönteinen ja kauniisti suussa sinfoniaa soittava sana. Laina on lainaa aina ennen sen saamista, kun vastikkeettoman rahan helmeilevä odotus nostattaa tunnelmaa ja saa suupielet vienoon hymynkareeseen, unelmat liitoon, tulevaisuudenuskon valaessa itseään lainan saajan selkärankaan.

Velaksi laina muuttuu heti otettaessa, kun odottamisen riemu laukeaa ja uloslaskun nytkähdys on jo tapahtunut. Velka, tuo murskaava termi, syntiä, kieltoa ja kostoa uhkuva sana.

Me otamme lainaa jälkipolviltamme, elämällä vastuuttomasti, nauttimalla hedonistisesti ja huomisesta piittaamatta. Kuin hullu viheltelemme pimeässä, vaikka eläinlajit kuolevat, nurmimättäät muuttuvat öljystä mustiksi, lapsillamme ei ole enää toivoa eläkkeeseen.

Tulevat sukulaisemme ovat kuitenkin voittajan asemassa, kun verrataan siihen globaaliin köyhälistöön, joka porsasteluamme ja länsimaisia, suoranaisia orgioitamme selkänahastaan rahoittaa. Väkivalta, köyhyys, nälänhätä ovat se hinta, jonka kansainväliset orjat halpamaissa maksavat meidän muovilaukuistamme, halvoista katkaravuistamme ja valmiiksi kuoritusta ananaksesta.

Tervetuloa lukemaan tätä blogia.